Iranin hiekka-aavikolla ilman huivia
Turkin rajalta Teheraniin bussissa 25 tuntia, 8 dollaria
(Istanbul – Teheran , 45 tuntia, 40 dollaria)
Bussiliput kymmenen maan läpi Helsingistä Teheraniin maksoivat 190 dollaria. Yhtämittainen matka olisi kestänyt kuusi vuorokautta, kälyni kanssa meiltä kului kolme viikkoa, koska vierailimme läheistemme luona ja minä kokosin varusteita ja itseluottamusta.
Busseissa iloitsin ihmisten ystävällisyydestä ja vilpittömästä kiinnostuksesta, mieltäni hiveli, kun komeatkin miehet hakeutuivat seuraani. Olinhan lähes kymmenen vuotta elänyt vaatimattomassa ekoluostarissa, ekofilosofina ja eläkeläisiä hoitaen. Tuntui kuin päivä päivältä taivas olisi raottanut pilviään. Sain kertoa minulle tärkeistä asioista kuten ympäristön saastumisesta ja länsimaisen elämäntavan turhuudesta. Kukaan ei pilkannut. Iloitsin, kun pystyin järjestämään asioitani uusissa tilanteissa. Aloin elää omaa itseäni 20. opiskelu-, perhe- ja vihreän poliitikon elämän jälkeen. Kaventunut elämäni ekoluostarin eläintenhoitajana navetan ja päätalon väliselle polulle oli muisto vain.
Vihdoinkin olin Iranissa. Rajalla kukaan ei puhunut englantia eikä bussista tietoakaan. Lentäjä oli häipynyt. Juoksin aikani raja-aseman ravintolan ja poliisiaseman väliä: ”Eihän näin voi ihmistä jättää. Ymmärrättekö, olen menossa Teheraniin, Teheran.” Kukaan ei tiennyt Teheraniin menevistä busseista. Rajalla ei näkynyt muita kuin rahanvaihtajia. Monet tulivat puolen metrin setelinipun kanssa ostamaan dollareita. Ankarassa olin nostanut visakortillani liikaa Turkin liiroja, sitä määrää ei kannattaisi vaihtaa edes Iranin rialeihin. Kurssien laskutoimitukset olivat vaikeita enkä luottanut vaihtajiin. Manasin mitättömiä lähtövalmistelujani.
Tyhjä paikallisbussi oli lähdössä raja-asemalta läheiseen kaupunkiin. Joku nykäisi minut viime tingassa ulos, kohta tulisi turistibussi Istanbulista, siinä saattaisi olla paikka vapaana.
Parin tunnin kuluttua istuin kuin istuinkin Istanbul-Teheran bussissa, taas mustien miesten seassa. Bussin etupäässä erottui kolme naista mustissa huiveissaan. Vieruskaverini kertoi matkan kestävän viisi tuntia, poika piukoissa farkuissaan 20 tuntia. Välillä poliisit pysäyttelivät meitä, välillä vaihdettiin autoon öljyt pimeässä autotallissa tai tankattiin tien varrella pusikossa. Koska bussissa ei ollut vessaa, ja muutenkin verenkierto heikkenee pitkään istuttaessa, vilahdin aina pysähdyttäessä ulos. Matkustajilla oli hauskaa, kun jokainen yritti omalla tavallaan saada pääni peittoon. Vielä silloin minusta tuntui liian typerältä käyttää hiostavassa helteessä huivia. Kirkkaan punaisessa anorakissani oli huppu ja päätin, että huppu saa riittää.
Yllättäen bussikuski tarjosi aterian kaikille matkustajille suuressa ravintolassa. Ahdistus salpasi henkeni, kun näin häävieraat pitkien pöytien ääressä: sata täysin mustiin pukeutunutta huivipäistä naista. Heidän oli vaikea saada ruokaa suuhunsa niin, ettei huivi pudonnut eikä toisaalta leuka paljastunut. Meille bussimatkailijoille tuotiin kulhoissa lihakeittoa ja vieruskaveritkin opastivat ruokatavoissa. Miten jännittävä olikaan käydä iranilaisten mustakaapuisten naisten kanssa ensimmäistä kertaa vessassa ja kävellä muutama kymmenmetrinen bussin parkkipaikan ulottumattomiin!
Ensimmäinen varoitussoitto huivista
Loppujen lopuksi istuin bussissa 25 tuntia. Yksi naisista puhui sujuvaa englantia ja hän opasti maan tapoja. Israr matkusti kerran kuukaudessa Ankaraan ostamaan muodikkaita naisten vaatteita liikkeeseensä Teheraniin. Hän antoi minulle puhelinnumeronsa ja kutsui kotiinsa. Kukaan ei kutsunut suoralta käsin yöksi, joten olin iloinen, että Alam, pakistanilainen lääkäriysätäväni, oli huolehtinut minulle majapaikan iranilaisen Rauhaninstituutin tutkijan Hazimin avulla. Hazim oli kiinnostunut rauhan pyöräilystä sekä uskontojen kohtaamisesta. Sain häneen yhteyden sähköpostitse Ankarassa ja hän halusi järjestää minulle vastaanoton Teheranissa ja majoituksen yliopiston vierastalossa.
Teheranissa bussikuski soitti Kansainväliseen rauhaninstituuttiin, josta lähetettiin kuljettaja minua noutamaan. Matka ruuhkaisilla kaduilla kesti yli tunnin. Hazim oli ystävällisen ja ylpeän tuntuinen länsimaisesta vieraastaan. Söimme yhdessä tutkijoiden kanssa lounasta instituutin seminaarihuoneessa. Valkotakkinen ravintoloitsija toi styroksrasioissa riisiä, vihanneksia ja lihaa. Tyydyin kuuntelemaan tutkijoiden kertomuksia omista Euroopan matkoistaan, ensi vaikutelmani Iranista olivat sen verran rajuja mustien huovien takia, että en osannut muotoilla kokemaani.
Ensimmäinen varoitussoitto tuli varttia sen jälkeen, kun saavuin instituuttiin, jonka virallinen nimi oli Dialog Between Civilizations, Sivilisaatioiden välisen keskustelun instituutti: ”Instituutti ja vieraanne saa vaikeuksia, ellei hän pidä huivia.” Ihmettelin eikö anorakkini huppu riitä. ”Tavallaan riittää, mutta järjestämme sinulle kevyen huivin.” Kerroin haluavani sinnitellä hupun kanssa pienen riskinkin uhalla. Luonteeseeni ei mitenkään sovi vetää mustaa huivia ylävartaloni peitoksi. Isäntäni kertoi huivipakon syyn: ”The beaty of women may stimulate men ...” Miehet kiihottuisivat liikaa naisten kauneudesta. Silloin en vielä tiennyt, mitä kaunottaria iranilaiset naiset ovatkaan! Hän oli itse poikamies, eikä voinut kutsua minua, jota hän kutsui Dr. Horniksi, kotiinsa: ”Siellä on sotkuista, ja joku saattaisi nähdä. Poikamiehen ei sovi tuoda naista kotiinsa.” Ainakin hän oli rehellinen.
Käsittämätöntä, että instituutti pyrki sivilisaatioiden dialogiin ja kuitenkin tutkijat vaativat minua muuttumaan heiksi. Olisi ehkä pitänyt harjoitella mustaan kokohuiviin kääriytymistä jo Suomessa. Äkkiseltään jo sysimustan näkeminen hätkähdytti, sellaiseen kätkeytyminen olisi tuntunut yhtä pahalta kuin alasti kävely! Tuumailin niin, että minulla ei ole menetettävää, enhän aio jäädä Iraniin loppu elämäkseni, olen vain läpikulkumatkalla. Voin ottaa pidätyksen riskin. Esiinnyn länsimaalaisena, asussa, johon olen tottunut.
Hazim oli hyvin huolissaan jatkomatkastani. En voisi lähteä Pakistaniin päin yksin bussissa. Instituutin tutkijat soittivat ystävilleen ja agenteille. Heidän mukaansa ei ollut ollenkaan varma, että busseja edes kulkee itään päin. Vahtimestarin mukaan ehkä tiistaisin ja torstaisin. Bussien aikatauluja ei ollut edes olemassa. Isäntäni päättivät, että tärkeintä oli saada pidennettyä viisumiani. Kuljettaja lähti viemään minua yliopiston vierastaloon keskelle Teherania. 11 miljoonan asukkaan kaupungissa lyhytkin etäisyys vei puoli päivää.
Toivoin, että yliopiston hotellihuoneessa olisi TV. Löhöäisin siellä yhtä kauan kuin olin istunut bussissa ja koettaisin asennoitua iranilaiseksi: minkälaisen kuvan saan maailmasta TV:n antaman informaation perusteella. Sen jo tiesin linja-autoaseman odotussalin TV-kanavista, että amerikkalaiset mainokset tunkivat Iraniinkin. James Bondia olin matkan varrella nähnyt busseissa ja hotelleissa monella kielellä. Kaikissa Kaakkois-Euroopan maissa tuli 24 tuntia vuorokaudessa luunlaihojen tyttöjen nakumaista muotishow’ta, kaupallista urheilua, raamattukanavaa, hittejä, rikosdraamaa. Massiivisen piilomainonnan avulla nuoriso kyllä saadaan marssimaan ylikansallisten dollarien ja eurojen tahdissa. Jumala-kanavalla näytettiin muun muassa, miten Buddhan patsaasta muotoutuu Jeesuksen kuva. Luotettava perheenisä kehottaa skandinaavejakin maksamaan 30 dollaria kuukaudessa ja osallistumaan näin Turkin ja Kaakkois-Aasian käännytykseen. Minulle tuli mielikuva, että Jumalan sijalle oli nostettu Jumalan sana, vauraus ja ihmeteot.
Liikenneruuhka punaisen anorakkini takia
University Guesthouse sijaitsi aivan kaupungin keskustassa. Moni kakku päältä kaunis, tuli mieleeni kun olin selvinnyt ensi-ihastuksesta. Minulla oli kolmen huoneen asunto, holviovet, parvekkeelliset ikkunat, persialaiset matot. Mutta en tavannut ketään. Televisiossa näkyi vaivaiset neljä kanavaa eikä niihinkään tullut ääntä, vaikka naiset bussissa kertoivat iranilaisia kanavia olevan seitsemän ja taivaskanavia näkyvän 200.
Niinpä kävelin itseni uuvuksiin kaupungilla. Kesti pitkään ennen kuin tajusin, mitä ohikulkijat eniten tuijottivat: college-puseroani. Kaikilla naisilla oli polviin tai nilkkoihin ulottuva tumma takki tai kaapu. Olin sitonut sinikeltaisen huivin kiltisti pääni peitoksi, ylläni oli pusero ja farkut. Kukaan ei paheksunut asuani. Naisilta tuli kannustavaa hymyn häivähdystä. Tulkitsin hymyn niin, että ainakin yksi raja on rikottu. Teheranissakaan kaikkien ei ole näytettävä samanlaisilta. Kävelin katuja länsimaisissa vaatteissa, kirjava huivi löyhästi takaraivolla.
Kun seuraavana päivänä satoi rajusti, vaihdoin kaupungilla maleksiessani huivin anorakkiin, jonka huppua pidin kiinni. Joku mies alkoi huutaa ja sitten muutkin kääntyillä. Kadulla liikenne pysähtyi, valot vaihtuivat, mutta kaikki vain töötöttivät. Joku hyppäsi autosta ja tuli luokseni puimaan nyrkkiä. Luulin saavani iskun. Katsoin lyhyttä tukevaa miestä vakavana silmiin ja kysyin verkkaisesti suomeksi, mikä hänellä on hätänä. Hän palasi autoonsa ja liikenneruuhka purkautui. Muina päivinä kuljin entistä rohkeammin anorakissa. Eihän maailmaa voi loputtomasti syleillä!
Ehkä naisen alistaminen ei jatku Iranissakaan. Erään palatsin edessä minua kutsuttiin nuorten taidenäyttelyyn. Nautin pikkupaloja, otin mehua kertakäyttöastioiden sijasta kuksaani. Katselin tauluja. Kun lähdin ulos, tulivat taiteilijat ympärilleni. Joku oli kirjoittanut pienen lapun: Thank You In Deed, Aidot kiitokset käynnistäsi. Kontrasti oli valtava. Sain kyyneleet silmiini katsellessani kauniita nuoria naisia mustissa hunnuissaan, ultramodernit taideteokset taustalla. Sillä hetkellä uskoin vakaasti, että ihminen tunkeutuu järjestelmän läpi - kapitalistinen tai muslimijärjestelmä ei tule ikinä tuhoamaan ihmisen älyä ja kauneutta etsivää ydintä. Aitoudella on Iranissakin vielä tulevaisuus.
Teheranin yliopiston kampukselle pääsy kontrolloidaan
Yliopiston kaltereiden sisälle ei pääse ilman lupaa, syyksi sanotaan terroristi-iskujen uhka. Vaikka kerroin asuvani viereisessä yliopiston vierastalossa, seisoivat sotilaat ja poliisit käsi pystyssä. Professoriksi itsensä esitellyt mies hyppäsi iranilaisesta autostaan, kuunteli tarinani, tulkkasi poliiseille, puhui puolestani, vannoikin. Poliisit toivottivat tervetulleeksi. Kukaan ei kysynyt papereitani tai vaatinut suosittelijaa niin kuin aikanaan Neuvostoliitossa.
Yliopiston kirjaston nettikoneosasto järkytti taas ensi silmäyksellä: koneilla istui 50 mustaa haamua eli tyttöä ja lähes yhtä paljon länsimaisen huolettomasti kireisiin farkkuihin ja tennareihin pukeutunutta opiskelijapoikaa. Minulle järjestyi kone, ympärilleni kerääntyi nuoria miehiä, jaoin innokkaimmille säihkysilmille käyntikorttejani. Kirjoittamisesta ei tullut mitään, kun älykkään näköiset pojat halusivat tietää mielipiteeni Empire-kirjasta, neomarxismista, Foucaultista. Sain kuulla, miten monet vasemmistolaiset ovat lähteneet maanpakoon Amerikkaan. Naapurikoneella kaveri katseli Michael Jacksonin rock-konserttia korvalappujen kanssa netistä. Tytöt selasivat Hillary Clintonin perhealbumia. Yliopiston kirjastossa oli vapautunut tunnelma. Tietysti suruni oli suuri, kun tajusin, että ei Greenpeacella ole kysyntää, musiikilla ja muodilla kyllä.
Vasta Teheranissa aloin uskoa, että olen todella matkalla ja että selviän. En ole liian vanha enkä raihnainen eikä maapallosta ole tullut mahdoton paikka. Itävallasta lähdettäessä oli elämäntapa käynyt maa maalta yhä oudommaksi, maisemat aavikkomaisemmiksi ja ihmiset tummemmiksi. Vaatetus ja rakennuskulttuuri oli muuttunut rajusti. Teheranin yliopistolla luin oikein kunnolla Alamin kirjoittamat sivut pyörämatkastamme (www.pilgrimsofpeace.bravehost.com).
Minua alkoi kiinnostaa yhä enemmän ekotasapaino. Teheranissakin olisin mieluiten ajellut roskisauton kyydissä kaupungin kaatopaikalle. Kaupungissa ei ollut MITÄÄN lajittelua. Kertakäyttöastiat, kupit ja styroksit työntyivät päälle joka kuppilassa. Sanaa kompostointi ei edes tunnettu.
Metroa tai raitiovaunua ei ollut, linja-autoista tuprusi sininen savu. Neli- ja kuusikaistaisilla kaduilla liikenne puuroutui. Ilma oli lievästi sanoen saasteinen. Teheran oli ensimmäinen kaupunki, missä näin katutyöntekijöillä hengityssuojaimia. Näytti selvältä: auto- ja öljyteollisuus hoitaa saasteillaan ehkäisyn nuorten puolesta. Siittiöt turmeltuvat.
Teheranin ulkomaalaispoliisi vaati kauhtanan
Maanantaina kävelin passitoimistoon saadakseni viisumiini pidennyksen. Viiden kilometrin matka oli hikinen ja meluisa. Ovella odotti vartija ja eteisessä neljä. He keskustelivat keskenään ja osoittivat huiviani ja takkiani. Kun tukkani oli tungettu huivin sisään ja puserosta vedetty hihat alas, pääsin valtavaan odotussaliin. Minun käskettiin ottaa kaksi valokuvaa huntu päässä ja maksaa pankkiin 10.000. Ensimmäisen kerran kuulin kuvaamossa, että Iranissa on käytössä rialsin lisäksi toinen raha toman, jossa on yksi nolla vähemmän. Kauhistelin valokuvien korkeaa hintaa - lähes 1,5 dollaria.
Pankissa näytin passivirkailijan kirjoittaman paperin ja sain 10.000 eli noin dollarin. Kun sitten yritin uudestaan passivirastoon, tuiman näköinen vartija vei minut kadulle ja näytti, mistä kaupasta voisin ostaa siivoojan takin. Sellaistahan kaikki ne naiset joutuvat käyttämään, joiden huivi ei ulotu nilkkoihin. En pääsisi sisälle, ellen osta takkia.
Minua alkoi itkettää. Olinhan juossut tukahduttavassa helteessä huivi päässä hotellistani passivirastoon, jonottanut kaikenlaisissa toimistoissa, valokuvaamossa, pankissa ja nyt joku vaatii polvien peittämistä. Ohikulkijatkin hätääntyivät. Mitkään selitykset eivät auttaneet. Sisältä tuli englantia puhuva virkailija, tutki papereitani ja selitti, että kaiken lisäksi passimaksu on tomanissa eli 10 dollaria, ei yksi dollari. Niuhottaminen meni liian pitkälle! Työnsin poliiseille paperit takaisin. Kun kukaan ei suostunut ottamaan niitä vastaan, laskin kaavakekuoren rappusille. Aloin juosta kovaa vauhtia kohti hotelliani. Minulla oli vielä kaksi tuntia aikaa ehtiä siihen bussiin, joka veisi minut pois mielivaltaisesta maasta. Pitäkööt viisumimaksunsa ja pukupakkonsa.
Rauhaninstituutissa oli saatu selville, että bussimatka Iranin itäisimpään kaupunkiin Zahedaniin kestää kaksi vuorokautta. Suora bussi lähtisi keskiviikkoisin. Kukaan ei osannut kertoa, miten Zahedanista pääsee rajalle. Hazim hälytti muiden tutkijoiden kanssa erään työntekijän isän pitämään minusta huolta Zahedanissa.
Soitin Hazimille. Hän kielsi ehdottomasti lähtemästä ennen keskiviikkoa. En uskaltanut ottaa riskiä, että saapuisin Pakistanin rajalle tuntia liian myöhään ja viisumini olisi umpeutunut. Ties mitä keksivät, lähettävät takaisin Suomeen. Sain kadulta viittomalla taksin. Vanha leppoisa mies lupasi viedä minut tunnissa 20.000 rialilla eteläiselle linja-autoasemalle. Liikenne oli kaoottinen. Välillä hän kääntyi sivukadulle, mutta sielläkin autojono seisoi töötöttelemässä.
Bussiseikkailu Iranin hiekka-aavikolla
Teheran – Zahedan, bussissa 22 tuntia, 8 dollaria, ja loppumatka taksissa kaksi tuntia taksilla, viisi dollaria
Hehtaarin kokoisen linja-autoaseman portilla huuteli huoleton poika ”Zahedan, Zahedan”. Mitään kello 11.30 bussia ei lähtenyt, mutta kello 11 lähtisi. Se oli myöhässä, joten ehtisin siihen. Kello 13 lähtisi hienompi bussi, Volvo, kuten asemavirkailijat ylpeilivät, mutta se olisi puolet kalliimpi. Päätin lähteä paikallisbussiin. En luottanut enää aikatauluihin ja mitä tekisin sekavalla hiostavalla linja-autoasemalla kaksi tuntia. Maksoin 60.500 eli 8 dollaria. Joidenkin tietojen mukaan matka kestäisi viisi tuntia, joidenkin tietojen mukaan 25 tuntia. Bussissa istui 30 ruskeasilmäistä miestä ja takaosa oli täynnä mitä erilaisimpia nyssyköitä, säkkejä, taisi olla kärryjä katollakin. Naisia ei ollut mukana ollenkaan.
Kun olimme päässeet kaupungin ulkopuolelle, haki konduktööri kymmenen kilon jääpalan katukuppilasta, nosti sen eristettyyn laatikkoon ja kaatoi vettä päälle. En osaa arvata, milloin hän oli viimeksi pessyt kätensä, mutta tästä jääpalalaatikosta tarjoiltiin matkan aikana vettä ja mehua. Muuten rähjäisessä bussissa oli yllättäen teline jokaisen kertakäyttömukille. Ei tuotu muovista kertakäyttömukia kerran tunnissa, kuten bussissa Istanbulista Teheraniin. Bussipoika odotti aina kärsivällisesti kun kaivoin kuksani.
Alkoi loputon hiekka-aavikko. Ei enää paimennettavia lammaslaumoja eikä mitään vihreään vivahtavaa.
Pysähdyimme ravintolaan, joka oli niin epämääräinen, että Suomessa ei kelpaisi edes eläimille. Matkustajat tilasivat kanaa ja riisiä. Pöydällä oli pieniä salaattikupposia, muutama lehti kussakin ja ajattelin saavani ruokaakin, kun näytin sormella salaattia. Enhän ymmärtänyt ruokalistan merkkijärjestelmästä mitään enkä vielä osannut kierrellä pöytiä ja alkaa esittää pantomiimia haluamastani ruokayhdistelmästä. Mutta ei, minulle tuotiin vain leipä ja salaatinlehdet. Maksoin kymmenen senttiä. Käyskentelin ulkona itseeni pettyneenä. En muistanut, milloin olin viimeksi syönyt. Kun tulin takaisin sisätiloihin, istui iso joukko miehiä nurkassa suuren ruokakattilan ääressä. He alkoivat viittoilla ja yksi jo latoi riisiä lautaselle minua varten. Istuin erikseen pyyhitylle penkille. Kukaan ei kiusaantunut hunnuttomasta päästäni niin kuin pääkaupungissa. Kovaäänisin kävi ulkona pesemässä yrttien lehtiä. Jokainen halusi kysyä jotain ja kaikkia nauratti. Bussikuski ja muut matkustajat tulivat hakemaan minua kesken tarjoilun. Kokki toi keittiöstä muoviastian, johon saisin lappoa lopun ruokani. Vedin kuksan Marimekon laukustani ja pakkasin sen täyteen kastiketta. Söin seisaallani loput riisit.
Ja taas hiekka-aavikolle. Moottoritie oli hyvässä kunnossa. Välillä tankkasimme, välillä poliisin vartiokopista tultiin sakkolapun kanssa. Vanhaisäntä halusi pissille ja bussi pysähtyi moottoritielle. Kun tien vieressä viittoili banaanin myyjä, ryntäsivät kaikki ulos. Eräässä ravintolassa yksi matkustajista unohtui kyydistä ja hän tuli perässä henkilöautossa hirveän vihaisena. Lopulta hänelle tarjottiin mehua ja kaikki olivat taas iloisia.
Pienten kylien ravintoloissa tuli tuntu kuin olisin herättänyt jonkun kuolleista. Pikkulapset kieppuivat ympärilläni. Joku tulkkasi heidän huutavan I love you. Naisten käyttäytyminen yllätti täysin - naiset onnittelivat ja kiittivät. He katsoivat tarkkaan ja ystävällisesti. Huivia en pitänyt Teheranin ulkopuolella muuta kuin poliisien tarkistaessa passiani.
Kun pimeys oli laskeutunut, pysäytettiin bussi taas kerran poliisien tarkastusasemalla. Takapenkin säkkien päälle nukkumaan mennyt kuski herätettiin. Kaikki kolme kuskia juoksentelivat edes takaisin lähes tunnin, kunnes poliisit käskivät tyhjentää auton. Seisoimme tavaroinemme tien sivussa. Minua keljutti miehinen virkavaltaisuus. Minunkin piti mennä passini kanssa jos minne koppiin ja vetäistä vielä huivi päähäni. Seisottaa nyt täyttä bussilastillista keskellä yötä, manailin mielessäni. Poliisit tarkistivat kuljettajien papereita ja tavaroita, vaikka niitä oli tarkastettu jo lukemattomia kertoja matkan aikana.
Mutta turhaan moitin poliiseja. Yksi matkustajista ja yksi poliiseista puhui sen verran englantia, että ymmärsin, mistä oli kyse: kolmesta kuskista vain yhdellä on vaadittava ajokortti. Toista kuskia ei näkynyt sen koommin, kolmas kuski istui bussin renkaan vieressä kyykyssä vedellen iänikuisia tupakkejaan, silmät maahan luotuina.
Koetin saada poliiseilta todistuksen, jossa kerrottaisiin bussini joutuneen poliisien takavarikkoon. Tämä siltä varalta, että en ehtisi Pakistanin rajalle ennen viisumini umpeutumista. Jonkun ajan kuluttua matkustajat kerääntyivät konduktöörin ympärille ja minäkin tungin itseni eturiviin. Siellä jaettiin rahaa takaisin. Juuri kun olin saanut omat rahani, pysähtyi Volvo. Eräs poliiseista ohjasi minut henkilökohtaisesti bussiin. Bussissa piti ostaa uusi lippu ja maksaa vielä lisämaksu. Suurin osa matkustajista jäi seisomaan nyytteineen pimeään tien kupeeseen odottamaan halvempaa kulkuvälinettä. Tuntui kuin olisin jättänyt hukkuvan laivan, kaverit, joiden kanssa olin kokenut vuorokauden aikana ilon ja kauhun hetkiä.
Matka Zahedaniin kesti 22 tuntia. Suuri bussiasema oli pystytetty keskelle hiekkaerämaata. Kuulin, että Pakistanin rajalle ei kulje bussia ollenkaan. Näin kiskot, mutta minulle kerrottiin, että juna kulkee vain kerran kuussa.
Kuvittelin, että rajalle on matkaa vielä toinen mokoma. Niinpä ilahduin, kun joku mies tuli kertomaan, että maksaisi vain 3 dollaria ja hän veisi minut rajalle heti kun tulee kaksi muuta matkustajaa. Jätin reppuni hänen agentuuriinsa ja kiertelin asemaa. Joukko miehiä tuli hakemaan: maksaisi viisi dollaria, jos tulisin heidän autoonsa kolmanneksi, kaksi on jo löytynyt. Keljutti maksaa ylihintaa, mutta nuorimman miehen Debadin englannista ymmärsin, että olisi tärkeä päästä rajalle aikaisin, että ehtisimme Pakistanin puolella vielä bussiin. Pikkuauto oli pakattu jo täpötäyteen. Istuin röyhkeästi etupenkille, vanhan liftarin nyrkkisääntöä noudattaen. Ihmettelin, miten miehet mahtuivat tavaroiden väliin takapenkille.
Kuski ei millään saanut pidettyä kaasujalkaansa kurissa, kiisimme 140 kilometriä tunnissa. Koetin selittää: ”Lapsia, kolme, en halua vielä kuolla.” Kuski laski nopeuden 120:een aina kun mäkätin. Kaikki olivat taas kovin kiinnostuneita, mistä tulen, minne olen matkalla ja miksi. Poliisit pysäyttivät. Kuskilta oli jäänyt maksamatta edellisen päivän sakko. Keräsimme rahan yhdessä. Sakko oli dollarin suuruinen.
Matkaa oli 120 kilometriä. Raja-asemalla valkoisiksi kalkituissa matalissa rakennuksissa näkyi salakäytäviä ja ikkunattomia huoneita. Kävelimme rajan yli, tulli ei tarkastanut laukkuja eikä kysellyt matkan tarkoituksesta. Huivin sain laskea päästäni heti Pakistanin puolelle astuttuani.
